I   SATA VUOTTA PUUNJALOSTUSTEOLLISUUTTA ENOSSA

Teollinen aikakausi siirsi maatalousyhteiskunnan verkkaisesti muuttuneen aluerakenteen dynaamisen kehityksen vaiheeseen. Paikkakuntien menestyksen ensisijaiseksi määrääjäksi tuli yhdyskunnan sijainnin edullisuus tuotantojärjestelmissä. Yhdyskuntajärjestelmä muuttui teollisuusvetoiseksi, kun lisääntyvä tuotanto kasvatti vanhoja teollisuuspaikkakuntia ja synnytti uusia yksittäisten tuotantolaitosten yhteyteen.[1]

Perinteisesti nykymuotoinen puunjalostusteollisuus on hakeutunut vesistöjen varrelle. Tästä ensimmäiset merkit olivat Enossa nähtävissä 1800-luvun lopulla. Kaltimon koskien äärelle valmistui 1897 vesivoimaa käyttänyt Parviainen & Co:n puuhiomo. Tehdas ja sen yhteydessä toiminut saha joutuivat Kaukas Oy:n haltuun 1916. Suomen paperiteollisuustyöväenliiton Kaltimon puuhiomo- ja kartonkityöntekijäin ammattiosasto 29 ry. perustettiin syyskuussa 1921.[2] Yhtiötä ei kiinnostanut Kaltimon teollisuuslaitosten uusiminen, vaan niitä pidettiin toiminnassa niin kauan kuin se vähänkin kannatti. Kaltimon saha lakkautettiin 1930-luvun lopulla ja pahvitehdas väistyi 1950-luvun puolivälissä vesivoimalaitoksen tieltä.[3] Vaikeat ajat edistivät ammatillista järjestäytymistä. Pahvitehtaalle perustettiin Suomen Paperiteollisuuden Työntekijäin Liiton Kaltimon ammattiosasto 53 ry. kesäkuussa 1943.[4]:

[...] Ammattiosaston myötä tuli parannuksia. Esimerkiksi jos aiemmin teki urakkatyötä koko päivän sai vain tuntipalkan verran, nyt piti saada  urakkatyöstä 30 prosenttia enemmän palkkaa kuin tuntityössä, se oli huomattava parannus. Lappeenrantaan tuli ammattiosasto aiemmin kuin Kaltimoon, siellä oli paremmat palkat.[...]"[5]

Enon historiaa voidaan luonnehtia Suomen puunjalostusteollisuuden historiaksi pienoiskoossa. Kunnan sijainti vesireittien ja rautatien varrella on ollut kuljetusyhteyksien kannalta edullinen. Suurten puutavaraliikkeiden raaka-ainekuljetuksia hoitamaan perustettu Saimaan lauttausyhdistys vakiinnutti yhteisuitto-olot Pohjois-Karjalan vesistöissä 1920–1930-luvuilla.[6]

Paukkajan kylän syntymiseen Pielisjoen varteen, Kirkonkylän ja Uimasalmen välille vaikutti ratkaisevasti kahden uittoreitin risteys. Paukkajan kylä kohosi paikkaan, jossa Pielisen altaan ja Koitajoen kokoamat Koitereen altaan uitot yhtyivät Pielisjoessa. Paikalle rakennettiin saha, mutta laitos purettiin tarpeettomana sen siirryttyä Aktiebolaget W. Gutzeit & Co:n haltuun 1909. Vilkkaaseen puutavarankäsittelypaikkaan perustettiin halkosaha 1910-luvulla. Gutzeit rakensi uuden sahan Paukkajalle vuosina 1924–1925. Yhtiön uudelleenjärjestelyjen seurauksena saha lakkautettiin ja työntekijät sanottiin irti vuonna 1938.[7] Paukkajan kylän merkitys kuitenkin säilyi metsäteollisuudessa. Rahkeenniemessä eroteltiin Koitajoen uittojen puutavara, joka jaettiin Pielisjokea etelään ja pohjoiseen, Pankakosken tehtaille meneviin. Eroteltavien puiden määrä lisääntyi ja työmaan laitteistoa uusittiin 1927, 1935–1936 ja vielä 1946–1947.[8]

Enon kunnan puunjalostusteollisuus- ja vesivoimalaitokset. [9]

i__sa1.jpg (42164 tavu(a))

Uimaharjun teollisuuslaitosten ympärille kasvanut yhdyskunta on ollut Enon teollisuuden keskus. Myös Uimaharjun teollistuminen alkoi ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta, lähinnä Pietarin polttopuupulasta. Uimasalmen rannoilla toimi kaksi halkosahaa 1910-luvulla. Rahkeella toimi heti sotien jälkeen valtion terva-, tärpätti- ja puuhiilitehdas muutaman vuoden ajan. Valtion polttoainekeskus (VAPO) ryhtyi sahaamaan ratapölkkyjä Rahkeen varikkoalueella keväällä 1967. Varikon toiminta loppui vähitellen 1980-luvulla.[10]

Rukaveden itärannalle perustettiin pohjoiskarjalaisten talonpoikien osuustoimintainnostuksen seurauksena Ukkolan saha 1926. Hankkeen takana oli metsänomistajien muodostama osakeyhtiö lähinnä metsäyhtiöille myydyn puun alhaisen hinnan vuoksi. Velkavaroilla toimineen Pielisen  Metsätalouden toimintaa vaikeutti pääoman puute ja korkeat korot. Toisen maailmansodan jälkeen sahaa uusittiin ja tekniikkaa kohennettiin. Yhtiön nimeksi muutettiin vuonna 1944 Ukkola Oy. 1970 aloitettu liimapalkkien valmistus päättyi pian kannattamattomana. Ukkolan sahan omistajaksi tuli Metsäliiton Teollisuus Osakeyhtiö 1981. Metsäliiton Teollisuus Oy ja G.A. Serlachius yhdistivät toimintansa keväällä 1986 ja yhtiön nimeksi tuli seuraavan vuoden alusta Metsä-Serla Oy. Metsäliiton sisäisten järjestelyjen tuloksena saha siirtyi sen tytäryhtiön, Oy Metsä Timber Ltd:n omistukseen maaliskuussa 1995.[11]

Seuraavan sivun kaaviossa työntekijöiden ja toimihenkilöiden osuuksissa näkyvät suurimmat investoinnit, mutta myös yrityksien kriisit. Yhteiskunnan modernisoituminen muutti perinteisiä yhdyskuntia. Sota-ajan energiapulan vauhdittamana aloitettiin Pamilonkosken rakennushanke Enon itäosiin. Suunnitelmien toteuttamista hidastivat suuremmat hankkeet ja Koitajoen koskiosuuksien jakautuminen useamman osakkaan kesken. Puolet koskista omisti Enso-Gutzeit Osakeyhtiö. Pamilon rakennustyöt aloitettiin syyskesällä 1952. Työttömyyttä lievittänyt hanke valmistui kolmessa vuodessa. Kaukas Oy taas hankki omistukseensa Kaltimon koskiosuudet ja aloitti voimalaitoksen rakennustyöt keväällä 1956. Kauan vireillä olleet suunnitelmat uiton uudelleen organisoimiseksi Pielisen vesistössä huomioitiin Koitajoen järjestelyissä, sillä avouitosta luovuttiin ja siirryttiin nippu-uittoon.[12]

Enon teollisuuden työntekijät ja toimihenkilöt suhteessa kunnan koko väestöön vuosina 19441994.[13]

Paljolti poliittisen painostuksen ansiosta Enon teollista kehitystä on hallinnut Uimaharju ja siellä ole­vat Enso-Gutzeit Oy:n teollisuuslaitokset. Rukaveden rannalla saha aloitti toimintansa vuonna 1951. Uimaharjun sahan perustaminen johtui jatkosodan seurauksena kaiken saksalaisomaisuuden siirtämisestä sotakorvauksena Neuvostoliitolle. Saha rakennettiin Suomen valtion varoilla Neuvostoliiton omistuksessa olleen Haukivuoren Puutavara Oy:n nimiin. Se siirtyi Enso-Gutzeit Osakeyhtiön omistukseen vuonna 1955, kun tytäryhtiö Aunuksen Puu Oy osti sahan.[14] Uimaharjun sahan toiminta alkoi 1950-luvulla sadan työntekijän voimin, mutta tuotannon lisääntyessä se kasvoi noin kolminkertaiseksi seuraavalla vuosikymmenellä. Uimaharjun saha paloi helmikuussa 1975. Nopeasti rakennetun uuden sahan jalostusastetta nostettiin höyläämöllä, mutta työvoimaa jouduttiin myös vähentämään.[15]

 

Uimaharjun sulfaattiselluloosatehdas rakennettiin vuosina 1963–1967. Enso-Gutzeit Oy:n Uimaharjun selluloosatehdas on Pohjois-Karjalan metsäteollisuuden maakunnallisten kehityspyrkimysten konkretisoituma. Tehtaan vuonna 1962 tehtyä rakentamispäätöstä edelsi monivaiheinen keskustelu kemiallisen metsäteollisuuden mahdollisuuksista Pohjois-Karjalassa. Kuljetus-, sosiaali- ja asuntorakennuskustannusten suhteen nähtiin alkuvaiheessa  edullisemmaksi  sijoituspaikaksi  Joensuun lähiympäristö. Ratkaisu muuttui aluepoliittiseksi valtionyhtiön ryhtyessä rakentamaan perusteollisuuden tuotantoyksikköä Uimaharjuun. Tehdas aloitti toimintansa 10. huhtikuuta 1967 ja neljässä päivässä ensimmäinen sellupaali oli valmis[16].

Suomessa tapahtui laaja siirtyminen metsätaloudesta palvelutalouteen 1950-luvulla. Paikalliset muutokset olivat rajuja, esimerkiksi Uimaharjusta tuli muutamassa vuodessa teollisuusyhdyskunta. Yhdyskunnan palvelusektorilla työskennelleiden osuus kaksinkertaistui 1960-luvun kuluessa. Uimaharjun ja Honkavaaran alueen maa- ja metsätaloudessa toimineen työvoiman osuus laski 1960–1970 neljänneksestä vajaaseen 10 prosenttiin. Maaseutualueilla samaan muutokseen tarvittiin kaksi vuosikymmentä.[17] Vuonna 1985 Enon työllisestä työvoimasta toimi teollisuudessa joka kolmas enolainen ja maa- ja metsätaloudessa joka kymmenes. Uimaharjun tapaiset yhden tehtaan yhdyskunnat olivat keskittymistä ja suuria teollisuusyksiköitä suosivan kehityksen vaaravyöhykkeellä. Tehdas oli Suomen pienin markkinahintaista selluloosaa valmistava 1980-luvun lopulla. Selviytymisen edellytyksenä oli uusiutuminen.[18]

Uimaharjun tehtaan tulevaisuus sai osakseen laajaa julkista huomiota 1980-luvulla. Keskustelu liittyi Enso-Gutzeit Oy:n tuotannon tehostamiseen, rationalisointiin ja uusiin laitehankintoihin. Uimaharjun suhteen esille nousi useita kehittämisvaihtoehtoja. Yhtiön suunnitelmissa oli vaihtoehtoina paperikoneen tai suurselluloosatehtaan rakentaminen tai jopa Uimaharjun tehtaan lopettaminen.

Uimaharjun selluloosatehdas 1960–1980-lukujen ulkoasussa.

Metsä-Karelia -keskustelussa yhdistettiin selluloosatehtaan tulevaisuuden ympärille pohjoiskarjalaisen sahateollisuuden yhteenkokoaminen ja rationalisointi sekä vaatimukset valtion metsien luovuttamisesta puunjalostusyhtiöille. Suurlaajennushankkeet hylättiin jo kertaalleen syksyllä 1987 ja päädyttiin minimilaajennusvaihtoehtoon, eli selluloosan tuotannon nostamiseen 160 000 tonniin vuodessa. Tuotantokykyä nostamalla pyrittiin turvaamaan toiminta yli vuosituhannen vaihteen.[19]

Uimaharjun tulevaisuudesta käyty keskustelu sai uuden käänteen 1988, kun julkisuuteen tuli tieto Enso-Gutzeit Oy:n ja neuvostoliittolaisen osapuolen neuvotteluista yhteisyrityksen perustamiseksi. Neuvostoliitosta tuodulla puulla Uimaharjun selluloosatehtaan tuotanto laajennettiin lähes nelinkertaiseksi 515 000 tonniin vuodessa. Enocell-nimisessä Uimaharjun yhteisyrityksessä Karjalan metsät nähtiin ”Kalevalan uutena sampona”. Tehdasyhdyskunnan pelastukseksi koitui sen keskeinen asema metsäteollisuuden investoinneissa, joiden ansiosta suurlaajennus toteutettiin 1980–1990-lukujen taitteessa. Uimaharjun tehtaiden ympärille ei ole pystytty juuri luomaan pien- ja keskisuurtateollisuutta, mikä on osaltaan vaikuttanut Enon kunnan pahimmillaan yli 30 prosentin työttömyyteen. Koko kunnan teollisuudessa toimivien työntekijöiden osuus väestöstä vastasi 1990-luvun puolivälissä tilannetta, joka oli Uimaharjun selluloosatehtaan käynnistyessä vuonna 1967.[20]

 



I SATA VUOTTA PUUNJALOSTUSTEOLLISUUTTA ENOSSA  (s. 1–5.)

[1] Kortelainen & Rannikko 1992, s. 111.

[2] Björn 1994, s. 386.

[3] Björn 1994, s. 311–314.

[4] Kaltimon pahvitehas 1897–1953, 1991, luku: Salomökistä kasarmille sieltä omaan taloon.

[5] Helena Pyhäniemen kotiarkisto. Enon kansalaisopiston tehdasperinnepiiri. Antti Kuivalaisen haastattelu 13.1.1983.

[6] Ropponen 1985, s. 60–61.

[7] Ahvenainen 1992, s. 329; Björn 1994, s. 324–325. Enso-Gutzeit Oy keskitti sahaustoiminnan Saimaan eteläosiin.

[8] Ropponen 1985, s. 66–67.

[9] Björn 1994, s. 506.

[10] Björn 1994, s. 430–431, 520–521.

[11] Hämäläinen 1973, s. 11–16, 21; Vatanen 1986, s. 57; Björn 1994, s. 328–333.

[12] Ahvenainen 1992, s. 465–467.

[13] Suomen virallinen tilasto. Teollisuustilasto: vol. 61–94; Väestötilasto: vol. 96–161. Kaavio on suuntaa-antava, sillä alle viiden työntekijän yrityksiä ei ole yleensä otet­tu huomioon. Ennen vuotta 1954 sa­mais­tettu ’toimihenkilöt’ teollisuustilaston ‘muu­­­­hun henkilökuntaan’.

[14] Björn 1994, s. 319, 521–531.

[15] Kortelainen 1988, s. 5, 14; Ahvenainen 1992, s. 491, 493, 547; Björn 1994, s. 521–522, 527.

[16] Björn 1994, s. 530–531.

[17] PKSKVL A/42 1985, s. 46–48, taulukot 4.4.1. –4.4.3.; Tilastokeskus. Väestö- ja asuntolaskennat. Kunnittaiset perusaineistot, 1985, s. 298; 1990, s. 1888–1896.

[18] Kortelainen 1992, s. 52–54 ja liite 1.

[19] Eskelinen & Vatanen 1988, s. 105–106; Kortelainen & Rannikko 1992, s. 112.

[20] Kortelainen 1988, s. 6; Ahvenainen 1992, s. 631–633.